Tänään (6.2) taas joku veteraani kitisi kurjuudestaan. Veteraani-parat tosiaan, veteraanijärjestöt lähestulkoon kierivät rahassa (pienenä esimerkkinä esim. Lotta Svärdin osallisuus Lupaus-elokuvan kustannuksiin) ja ilmaisia kuntoutuksia on tarjolla pilvin pimein.

Ennen kuin vedätte hernettä sievään nenäänne tahdon huomauttaa, että on toki myös veteraaneja, joilla on ihan oikeasti minimaalinen eläke - ja näitä pienimpiä eläkkeitä tulisikin nostaa. Veteraanius vaan tuntuu olevan eräille hirmuisen kiva tekosyy syyllistää muita sukupolvia ja tehdä itsestään marttyyri. Yhtään veteraaneja halveksumatta, sukupolven oli pakko mennä sotaan, minkä tahansa sukupolven olisi ollut. Sota on traagista, surullista ja epäinhimillistä. Herättää tietysti kysymyksiä, millainen ihminen haluaa retostella tappamillaan venäläisillä (ja ennen kuin vetoattekaan siihen, että Suomen tila olisi paljon huonompi jos sotaa ei olisi tullut totean vain että luultavasti kyllä, olen samaa mieltä, mutta se ei sano mitään siitä että sota olisi ollut oikein).

Tämmöistä tänään, muistakaa lapset verenpaine.

Sartre ei hyväksynyt käsitystä ihmisen perimmäisestä luonteesta, vaan oli sitä mieltä että ihminen on radikaalisti vapaa määritellen itse itsensä (vrt. Locken tabula rasa, ihminen on tyhjä taulu syntyessään). Arkielämässä ihminen elää itsepetoksessa, eikä ymmärrä vapauttaan sosiaalisten paineiden ja yhteiskunnan roolien hullunmyllyssä. Kuitenkin todellisuudessa oleminen (eksistenssi) edeltää olemusta (essentiaa) eli toisin sanoen ihminen valinnoillaan määrittelee itse itsensä – moraalinsa, arvonsa jne (etsii itsensä). Milan Kundera on havainnollistanut samankaltaista ajatusta ”attribuutti-minästä” kirjassaan Kuolemattomuus , jossa hän kuvaa sitä kuinka ihminen määrittelee identiteettinsä erilaisten attribuuttien kautta, jotka hän liittää itseensä. Ihminen päättää että pitää esimerkiksi kylmistä suihkuista ja liittää tämän itseään määrittävien seikkojen joukkoon. Ihmiselle ei siis ole mitään valmista identiteettiä tai moraaliteoriaa, vaan ihminen muodostaa ne ymmärtämällä (järki) ja siis myös valitsemalla ne (subjektivismi, individualismi) .

Eksistentialismi kumpuaa maailmansotien jälkeisestä arvotyhjiöistä, pettymyksestä valtion tai kirkon hyvyyteen – Sartre ikään kuin heitti pallon ihmiselle itselleen takaisin. Ihminen on pakotettu vapauteen. Toisaalta vapaus johtaa myös vastuuseen ja ahdistukseen tästä – ihmisellä on täysi vapaus ja vastuu ottaa itse kiinni elämästään. Vaikka emme voi valita esimerkiksi isovarpaamme kynnen muotoa, voimme valita kuinka siihen suhtaudumme. Vapaudessaan ihminen on äärimmäisen yksin – päätöstä ei voi siirtää yhteiskunnalle tai Jumalalle, vaan se on tehtävä itse ja sen seuraukset kannettava (kosminen yksinäisyys, angstin kohtaaminen). "Meidät on hylätty maailmaan, ei siinä mielessä, että voisin jäädä hylätyksi ja passiiviseksi vihamielisessä maailmankaikkeudessa, kuten kaarnapala laineilla, vaan siinä mielessä, että äkisti löydän itseni yksin ja ilman apua, sidottuna maailmaan, josta kannan kaiken vastuun ilman, että pystyisin irrottautumaan tuosta vastuusta hetkeksikään, teinpä mitä tahansa."

Vaikka Sartre ei siis hyväksynyt yleispäteviä moraalikaavoja ja piti etiikkaa tilannesidonnaisena, voidaan hänen etiikastaan löytää jonkinlainen universalistinen elementti ”Kun päätämme olla sitä tai tätä, me samalla vahvistamme valintamme arvon, koska emme milloinkaan voi valita pahaa. Me valitsemme aina hyvän; hyvää ei ole meille mikään, mikä ei ole samalla sitä kaikille” . Toisinaan tätä on selitetty sillä, että jos yksilö valitsisi väärin, hän sallisi kaikille muille saman vapauden ja oikeuden, jolloin se koituisi yleiseksi pahaksi. Järkeilemällä ihminen voisi ymmärtää järkevän (oikean) ratkaisun ja erottaa sen huonosta (pahasta, väärästä). Toisaalta tämän on väitetty osoittavan että ihmisen perusluonne olisi rationaalinen, jolloin se olisi ristiriidassa Sartren muiden näkemysten kanssa. Kaiken kaikkiaan Sartren eksistentialismin on sanottu sekä likaavan että pyhittävän ihmisen, ei eroa Saatanan ja Jumalan välillä (ihminen valinnoillaan määrittää nämä itselleen).

Sartren eksistentialismi ei kuitenkaan välttämättä ole niin melankolinen miltä se vaikuttaa. Siihen liittyy vahvasti toivo , jonka ihminen löytää kun on ensin kokenut inhon ja ahdistuksen vapaudestaan, minkä jälkeen hän oivaltaa olemassaolon absurdiuden, vapautensa ja valinnan välttämättömyyden. Arvojen määrittely on ihmisen itsensä tehtävä.

Lähteet :

·        Filo : Etiikkaa etsimässä

·        Esa Saarinen : Filosofia (WSOY)

·        http://www.sal.tkk.fi/Opinnot/Mat-2.197/K2002/kevat2002/luento4/sartre.html

Jouluilta sijoittuu viktoriaanisen ajan alkupuolelle, jolloin teollistuminen kasvatti huimasti Englannin luokkaeroja – yläluokka rikastui alemman keskiluokan ( siis syntyvän työväenluokan) kustannuksella. Teoksen päähenkilö on kyyninen ja saita liikemies Ebenezer Scrooge, jonka sydämettömyys vie ilon myös hänen lähipiiriltään ja alaisiltaan. Scroogelle joulu edustaa kaikkea hänen vihaamaansa – rahan järjetöntä tuhlausta ja herkkähermoisten pehmoilua. 

Jouluyönä Scroogelle ilmestyy hänen kuolleen liiketoverinsa Jacob Marleyn henki. Marley oli eläessään ollut yhtä kylmä ihminen kuin Scrooge. Marleyn henki oli saapunut kertomaan siitä helvetistä, johon Scroogekin oli hyvää vauhtia itseään pahoilla teoillaan ajamassa. Seuraavaksi ilmestyy Scroogen menneiden joulujen henki, sitten nykyisten joulujen henki ja lopuksi tulevien joulujen henki. Henget muistuttavat Scroogea hänelle ennen rakkaista (hyvistä) asioista, osoittavat hänen virheensä ja näyttävät miten huonosti hänelle tulisi  käymään. Sinänsä henkiä voidaan pitää epätyypillisena piirteenä realismin tyylille, mutta toisaalta tarinan johdonmukainen syy-seuraussuhde on taasen hyvin leimallista realismille. Jos Scrooge jatkaisi elämäänsä samaa rataa, hän joutuisi kokemaan kuoleman jälkeen rangaistuksen pahoista teoistaan. 

 Henkien ilmestyminen muuttaa Scroogea ja hän tekee parannuksen – alkaa kohdella alaisiaan paremmin, lahjoittaa omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen jne. Jouluilta – teos sisältääkin vahvan moraalisen viestin, jota ei voi olla huomaamatta. Epäsuorasti se syyttää ylempää keskiluokkaa alamaistensa sortamisesta, jotka on muutenkin yhteiskunnassa ajettu ahtaalle ( kuten Scroogen alainen Bob Cratchit, jota Scrooge kohteli ankarasti). Teos ihannoi humanistisia arvoja kuten anteliaisuutta ja lempeyttä. Se myös näyttää mahdollisuuden muutokseen, johon Scrooge tarttui. Jokaisella ihmisellä on oikeus iloon, myös Scroogen köyhällä alaisella. Toisaalta jokaisen ihmisen velvollisuus on armahtaa ja sääliä, jopa niinkin, että Scroogen vähävarainen sisarenpoika tunsi surua rikasta enoaan kohtaan tämän kovuuden vuoksi, sillä hän ymmärsi ettei Scrooge pystynyt nauttimaan varallisuudestaan tai elämästä ylipäätänsäkään.