Sartre ei hyväksynyt käsitystä ihmisen perimmäisestä luonteesta, vaan oli sitä mieltä että ihminen on radikaalisti vapaa määritellen itse itsensä (vrt. Locken tabula rasa, ihminen on tyhjä taulu syntyessään). Arkielämässä ihminen elää itsepetoksessa, eikä ymmärrä vapauttaan sosiaalisten paineiden ja yhteiskunnan roolien hullunmyllyssä. Kuitenkin todellisuudessa oleminen (eksistenssi) edeltää olemusta (essentiaa) eli toisin sanoen ihminen valinnoillaan määrittelee itse itsensä – moraalinsa, arvonsa jne (etsii itsensä). Milan Kundera on havainnollistanut samankaltaista ajatusta ”attribuutti-minästä” kirjassaan Kuolemattomuus , jossa hän kuvaa sitä kuinka ihminen määrittelee identiteettinsä erilaisten attribuuttien kautta, jotka hän liittää itseensä. Ihminen päättää että pitää esimerkiksi kylmistä suihkuista ja liittää tämän itseään määrittävien seikkojen joukkoon. Ihmiselle ei siis ole mitään valmista identiteettiä tai moraaliteoriaa, vaan ihminen muodostaa ne ymmärtämällä (järki) ja siis myös valitsemalla ne (subjektivismi, individualismi) .<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eksistentialismi kumpuaa maailmansotien jälkeisestä arvotyhjiöistä, pettymyksestä valtion tai kirkon hyvyyteen – Sartre ikään kuin heitti pallon ihmiselle itselleen takaisin. Ihminen on pakotettu vapauteen. Toisaalta vapaus johtaa myös vastuuseen ja ahdistukseen tästä – ihmisellä on täysi vapaus ja vastuu ottaa itse kiinni elämästään. Vaikka emme voi valita esimerkiksi isovarpaamme kynnen muotoa, voimme valita kuinka siihen suhtaudumme. Vapaudessaan ihminen on äärimmäisen yksin – päätöstä ei voi siirtää yhteiskunnalle tai Jumalalle, vaan se on tehtävä itse ja sen seuraukset kannettava (kosminen yksinäisyys, angstin kohtaaminen). "Meidät on hylätty maailmaan, ei siinä mielessä, että voisin jäädä hylätyksi ja passiiviseksi vihamielisessä maailmankaikkeudessa, kuten kaarnapala laineilla, vaan siinä mielessä, että äkisti löydän itseni yksin ja ilman apua, sidottuna maailmaan, josta kannan kaiken vastuun ilman, että pystyisin irrottautumaan tuosta vastuusta hetkeksikään, teinpä mitä tahansa."

 

Vaikka Sartre ei siis hyväksynyt yleispäteviä moraalikaavoja ja piti etiikkaa tilannesidonnaisena, voidaan hänen etiikastaan löytää jonkinlainen universalistinen elementti ”Kun päätämme olla sitä tai tätä, me samalla vahvistamme valintamme arvon, koska emme milloinkaan voi valita pahaa. Me valitsemme aina hyvän; hyvää ei ole meille mikään, mikä ei ole samalla sitä kaikille” . Toisinaan tätä on selitetty sillä, että jos yksilö valitsisi väärin, hän sallisi kaikille muille saman vapauden ja oikeuden, jolloin se koituisi yleiseksi pahaksi. Järkeilemällä ihminen voisi ymmärtää järkevän (oikean) ratkaisun ja erottaa sen huonosta (pahasta, väärästä). Toisaalta tämän on väitetty osoittavan että ihmisen perusluonne olisi rationaalinen, jolloin se olisi ristiriidassa Sartren muiden näkemysten kanssa. Kaiken kaikkiaan Sartren eksistentialismin on sanottu sekä likaavan että pyhittävän ihmisen, ei eroa Saatanan ja Jumalan välillä (ihminen valinnoillaan määrittää nämä itselleen).

 

Sartren eksistentialismi ei kuitenkaan välttämättä ole niin melankolinen miltä se vaikuttaa. Siihen liittyy vahvasti toivo , jonka ihminen löytää kun on ensin kokenut inhon ja ahdistuksen vapaudestaan, minkä jälkeen hän oivaltaa olemassaolon absurdiuden, vapautensa ja valinnan välttämättömyyden. Arvojen määrittely on ihmisen itsensä tehtävä.

 

Lähteet :

·        Filo : Etiikkaa etsimässä

·        Esa Saarinen : Filosofia (WSOY)

·        http://www.sal.tkk.fi/Opinnot/Mat-2.197/K2002/kevat2002/luento4/sartre.html

http://users.tkk.fi/~ykarikos/doc/sartre/eksistentialismi.html