John Keatsin ( 1795 – 1821 ) runoissa tunteita verrataan usein luontoon ( kuten romantiikalle on tyypillistä ), kuten esimerkiksi runossa Alakuloisuuden oodi: ” vaan alakuloisuus kun lankeaa / sun päälles lailla pilven itkevän / jok´ kukat kuihtuvat virvoittaa / ja kostuttaapi kummun vihreän / niin viivy siellä, suru mukanas ” .  Keatsin runoissa luonnon elollistaminen on myös yleistä. Luonnossa nähdään lähes jotain jumalallista sekä pyhää, ja samalla epäsuorasti halveksitaan aineellisen hyödyn tavoittelua, kuten Sonetissa maineelle: se kuumesairas kiihkoinen on, / ken ei tyynnä nauti elon lahjoistaan, / ken ahmii elollista hurmaa vaan / myös nimen neitseellisen uhraten/ kuin vaan ruusu , pensastosta kohoten/  viel´antaa suuta tuulten, mettisten / ja heelmä koskematta hohtelee / mit ´itse maailmalta ma kerjäisin? / Sen suosio ei miestä miksikään tee.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toistuva aihe on kuolema ja sen kaipuu, jota kuvataan dramaattisesti. Kuolemasta luodaan mystinen, jopa ihannoiva mielikuva, kuten Oodissa Satakielelle : ” Näin monesti, yön rauhaa nauttien / oon kaipaellut kuolon lepohon / oon nimin rakkain runoellut sen / viel ´etsien sua, saavuttamaton. Kuolemaa kuvaillaan kuin se olisi elävä ja kaivattu henkilö. Toisinaan Keats käyttää alluusioita mm. Raamattuun. Kieli on melko arkipäiväistä ja yksinkertaista, vailla suurempia koukeroita.

Runojen lyyrisen minän sisäistä maailmaa, ajatuksia ja kuvitelmia kuvataan runsaasti, muun muassa runossa Sonetti: miks nauroin äsken? Turhaan tiedustan: / on vaiti jumalat ja henget yön/ kaikk´oraakkelit taivaan, manalan. / Niin käännyn puolees sunkin, ihmis-syön./ Tuska kuoleman ja pimeys! / en kuule helvetin, en taivaan / syömmen äänten vastaavan. Runoissa on läsnä subjektiivisen kokemuksen ainutlaatuisuus ja selittämättömyys.